|
HUS on päättänyt kokouksessaan 12.10.2009 lakkauttaa Tammisaaren synnytysosaston. Paljon väliä? Muutama sata perhettä nyt saadaan mahdutettua minne hyvänsä. Niinpä.
Kaikki sanottava on sanottu moneen kertaan. Kaikki kortit on käännetty. Tässä on puhunut ajan henki, joka juhlapuheista huolimatta korostaa näennäistehokkuutta toiminnan kehittämisen ja ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kustannuksella. Siksi tapaus ansaitsee vielä maininnan varoittavana esimerkkinä.
Toivon kipinänä kuitenkin se, että päätös tehtiin vain yhden äänen enemmistöllä.
Olin aikeissa kirjoittaa tänään ihan muista aiheista, mutta nettitiedonvälitys kertoi minulle vihtiläisen vaikuttajan Ulla-Maija Aaltosen kuolemasta. Tapasimme vain kerran - Uuden Suomen bloggaajien tapaamisessa kunnallisvaalien jälkeen. Olen yksi niistä lukemattomista suomalaisnuorista, joka aikoinaan opiskelivat Uman ”murkkumateriaalia”. Emme ehkä olleet poliittisesti tai katsomuksellisesti täysin samoilla linjoilla, mutta ainakin yhdessä asiassa haluan jatkaa Uman perintöä. Ulla-Maija puhui joskus nuorten PA-oireyhtymästä, mikä ei tarkoittanut rahan puutetta vaan puuttuvan aikuisen.
Aikuisten pitää olla aikuisia, jotta nuoret voivat olla nuoria ja lapset lapsia. Kiitos, että muistutit siitä!
Sari Sarkomaa oli Mediafoorumissa ehdottanut, että nettivalistusta annettaisiin jo neuvolassa. Jaa. Toivottavasti alle kouluikäiset eivät sentään käytä nettiä itsekseen (vaikka teknisesti mahdollista kylläkin). Muuten ihan varteenotettava ajatus. Olen miettinyt kaupungin mahdollisuutta tarjota irkki-ikäisten vanhemmille räätälöityä nettikasvatusta esim. kirjaston tai työväenopiston yhteydessä. On totta, että monet vanhemmat ovat vähän ulalla sen todellisuuden kanssa, jonka kanssa heidän lapsensa virtuaaliviestimissä elävät. Internetin vastuullinen käyttö on opeteltava ja se on tänä päivänä jo peruskasvatusta. Aivan kuten lapsesta asti pitäisi opettaa mediakriittisyyttä muutenkin. Tietotulva voi helposti hukuttaa ja eksyttää aikuisenkin. Miltä tällainen kuulostaa?
Muistaako kukaan enää Tapaus Laurinniittyä? En muista nähneeni juuri blogikirjoituksia leikkipuistoista, vaikka aihe oli uutisotsikoissa ja kiihkeästi kommentoitu useamman päivän. Muistin virkistykseksi kyse on lassilalaisesta leikkipuistosta, joka oli äkillisen sulkemisuhan alla resurssipulaan vedoten tämän vuoden elokuussa (noin 2 kk sitten). Paikalliset vauvasta vaariin kuitenkin nostivat metelin ja leikkipuisto sai jatkaa. Julkinen selitys oli, että kyseessä olisi ollut vasta alustava esitys, joka oli vahvistusta vailla. Tähän viittaa hieman tahallisen provokatiivinen otsikkoni. Kirjoitin nettisivullani tuoreeltaan Laurinniityn tapaukseen kommentin, joka on sieltä edelleen luettavissa.
Leikkipuistotoiminta on Helsinkiä parhaimmillaan. Puiston työntekijät ovat todellisia arjen sankareita ja kotivanhemmille toiminta on korvaamattoman tärkeää jaksamisen kannalta. Haluaisin pikemminkin lisäresursseja leikkipuistoille, koska ne mahdollistavat lapsiperheiden tukemisen ja ongelmien ennaltaehkäisyn osaltaan hyvin kustannustehokkaasti.
Tässä muutamia ajatuksia:
- Länsi-Helsingin alueella ainakin on epäkohta, joka kaipaisi tarkistamista. Lyhytaikaista hoitoa leikkipuistossa ns. puistotätitoimintaa ei käytännössä ole olemassa. Jostain muualta Helsingistä sitä kuulemma vielä löytyy. Tällaista hoitoa voisi tarvita esimerkiksi kotivanhempi oman lääkärikäyntinsä tai kauppareissun ajaksi.
- Leikkipuisto on konkreettinen paikka luoda sitä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä asuinalueelle. Haluaisin kehittää puistomummi/vaari-toimintaa, joka voisi olla iloksi sekä paikallisille eläkeläisille että lapsille, joiden omat isovanhemmat asuvat muualla/kaukana.
- Leikkipuiston rakennuksia tulisi entistä enemmän käyttää vertaistuen, keskustelupiirien, yms. kokoontumistiloina puiston aukioloaikojen ulkopuolella. Tämä ei ole uutta, mutta toimintaa voisi miettiä esimerkiksi yhteistyössä neuvolan kanssa.
- Puistoruokailu pitää ehdottomasti säilyttää ja myös miettiä tapoja välttää ruokajätettä (kesällä oli tästäkin aiheesta runsaasti keskustelua). Nykyisellään lasten syötyä loput ruoat menevät biojätteeseen, koska niitä ei saa jakaa muille.
Osallistuin illalla keskusteluun aiheesta ”Nuoren hätä - aikuisen vastuu”. Alustamassa oli mm. Väestöliiton perhetoimintojen vs. johtaja, VTT Heli Vaaranen, joka alusti nuorten parisuhteista. Hän julkaisi viime vuonna tutkimuksen kevytsuhteista, johon oli tehty vuosina 2004-2007 sosiologista seurantatutkimusta nuorten aikuisten parisuhteista. Keskeinen johtopäätös oli, että onnellisuus on yksityisasia ja salaisuus. Pettymykset sopii jakaa muiden kanssa. Vaaranen puhui myös vahvasta ”sankarillisuuden” ajatuksesta joka elää vahvana suomalaisissa naisissa eli apua ei oteta vastaan helpolla. Lapsen syntymä ja siitä seuraava sitovuus on suuri shokki suhteessa, jossa yksilöt ovat tottuneet elämään ”omaa elämäänsä” myös parisuhteessa.
Toisena alustajana oli Huopalahden seurakunnan nuorisotyöntekijä Kari Vapaakallio, joka totesi nuorten olevan aika samanlaisia kuin ennenkin. Nykynuoret eivät tosin ole silmänpalvojia, vaan uskaltavat haastaa ja kyseenalaistaa aikuisen. Vapaakallio koki tärkeäksi vanhemmuuden tukemisen, koulujen kasvatustehtävän mahdollistamisen ja nuorisotyön voimavarojen yhdistämisen esimerkiksi kunnan, seurakunnan ja vapaaehtoisjärjestöjen kesken.
Molemmat alustajat olivat sitä mieltä, että vanhemmuuden haasteet heijastuvat nuorten ja nuorten aikuisten elämässä.
Alustusten pohjalta syntyi antoisa keskustelu, jossa pohdittiin monia ajan ilmiöitä ja niiden vaikutusta nuorten elämään. Internet on lisännyt myös positiivista yhteisöllisyyttä, mutta ei poista kasvokkain tapaamisen tarvetta. Mitä aikuisten materian arvostus maksaa lapsille ja nuorille? Voitaisiinko perheissä löytää yhteistä aikaa esimerkiksi ruokailun tai yhdessä tekemisen ääreltä? Pitäisikö tehokkuusajattelua hillitä esimerkiksi koulujen koossa? Miten alkoholin haittoja perheille voisi ennaltaehkäistä? Kenen vastuulla nuorille syötetään mielialalääkkeitä?
Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että mm. hyvinvointineuvolalle (voit lukea aiheesta lisää 14.10. päivätystä blogikirjoituksestani) on tilausta. Kunta voi tehdä oman osansa mahdollistaja, mutta päiväkoti tai koulu ei voi kantaa päävastuuta lastemme kasvattamisesta, sen teemme me vanhemmat. Myönteinen palaute on arvokas muutosvoima terveen itsetunnon rakentamisessa, eikä sen antaminen ole keneltäkään pois ja siihen on varaa jokaisella. Ryhmäkoot päiväkodista kouluihin pitäisi säilyttää kohtuullisina, jotta lapset ja nuoret voitaisiin kohdata yksilöinä. Ihmisestä on kysymys ja tulevaisuudesta. Eihän säästetä väärässä paikassa, se tulee ajanoloon kalliiksi niin inhimillisesti kuin taloudellisestikin.
Miten aikuinen kantaa vastuutaan?
En ole vielä kuullut uusinta tietoa Tammisaaren synnytysosaston kohtalosta (käsittääkseni HUSin hallituksen piti käsitellä asiaa 13.10. kokouksessaan). Olen itse syntynyt kyseisessä paikassa sekä synnyttänyt myös nuorimmaiseni siellä. Synnytysosasto on esimerkki paikasta, jossa mielestäni kustannussäästöjä tulisi harkita aika tarkkaan ja hartaasti. Etelä-Suomessa yli tunnin ajomatka lähimpään synnytyssairaalaan on vain liian pitkä matka. Itse synnytystapahtuma ja ensi minuutit, tunnit, päivät ovat sekä vanhempien että lapsen kannalta niin tärkeitä, että silloin ei saisi olla kiire mihinkään. Tammisaaren synnytysosasto on panostanut lapsi- ja perhemyönteiseen hoitoon. Kätilöt haluavat sinne töihin ja tekevät töitä sitoutuneesti ja ammattitaitoisesti. Eikö tällaista palvelua ja työpaikkoja haluttaisi päinvastoin enemmän?
|
|
|
